Kuljen lähes päivittäin Kumpulan läpi ja aina jaksaa ihmetyttää, miten niin lähellä meitä voi olla tunnelmaltaan niin erilainen kaupunginosa. Ihania puutaloja, vanhoja omenapuita ja rauhallisia kylänraitteja. Ohitan myös melkein yhtä usein talon, jota on jo jonkin aikaa kunnostettu. Projektia on ollut kiinnostavaa seurata ja myönnetään, olen uteliaana kurkkinut ikkunoistakin. Muutamia viikkoja sitten tuosta puukerrostalosta tuli myyntiin yksi kokonaan kunnostettu asunto. Pohjan ja kokonsa puolesta kuin meille tehty. Ilmeisesti taas kotona jaarittelu kannatti, sillä maanantaina Anssi varasi meille ajan näyttöön. Ihan muuten vaan siis.
Asunto oli ihana. Uutuuttaan loistava asunto, joka oli kuitenkin kunnostettu vanhan puutalon henkeä kunnioittaen. Ihana, täysin muuttovalmis ja ihan liian kallis. No kyllä siellä mätti pari käytännön asiaakin, mutta niille oli niin kovin helppo ummistaa silmänsä. Hetken aikaa oli aika kutkuttavaa leikkiä ajatuksella "entä jos muutetaan tänne, nyt heti, tuosta noin vaan". Suunnittelin jo mielessäni paikkaa ruokapöydälle ja huonejakokin tehtiin tyttöjen kanssa selväksi.
Ei siis nyt kuitenkaan. Mutta ehkä joskus. Puutalo Kumpulasta ei ehkä olekaan hassumpi idea, vaikka sellainen ei aikaisemmin ole varsinaisesti käynyt mielessäkään. Sitä ei kieltänyt Anssikaan, vaikka aikaisemmin sanapari "vanha puutalo" olisi tyrmätty suoralta kädeltä.
Ja ainahan voi haaveilla. Puutalosta, narisevista lautalattioista, ruutuikkunoista, puutarhasta täynnä vanhoja käkkyräisiä omenapuita ja siitä, että olisi uskallusta tehdä jotain oman elämän mullistavaa lähes hetken mielijohteesta.
P.S. Kuvituksena 5-vuotiaan tulkinta meidän nykyisestä kotitalostamme.